Mä en tiedä olenko valmis ottamaan vastaan kylmiä, tunteettomia sanoja. Valmis tulemaan loukatuksi ilman syytä. Maa mun jalkojeni alla on aika hutera enkä itsekään ole vielä kovin vahva. Mä vaan tahdon ja toivon hyvää ja silti saan itkeä liian usein. Olen itkenyt viimeisen reilun kahden vuoden ajan enemmän kuin elämäni aikana yhteensä. Ajattelin, että ne vuonot olisi jo ehtyneet, eivät ne ole. Joskus sydämeni itkee enemmän kuin silmäni, mutta tunne on aivan sama.

Nyt mulla on ihan sairaan tyhjä, voimaton ja pettynyt olo. En voi syyttää toista osapuolta sydämeni haavoittamisesta, itse minä lähdin leikkiin mukaan tietäen, että en kovin montaakaan haavaa ole valmis vastaanottamaan. Miksi joillakin ihmisillä on tarve pahoittaa toisen mieli ilman syytä? Kyllähän sitä jälkikäteen pyydetään anteeksi, mutta se ei pyyhi pois tapahtunutta.

Tuijotan ruutua pitkän aikaa, en löydä sanoja. En tiedä mitä ajatella. Sisällä vain suunnaton tyhjyys. Mua on näemmä vaan niin helvetin helppo loukata. Pienetkin asiat sattuu. puolivuotta tuli tuossa joku aika sitten täyteen.. en uskaltanut mainita kyseisenä päivänä mitään herralle, koska kerran saanut siitäkin asiasta siispeeni. Ja joka kuukausi tuona tiettynä päivänä, mulla on ihan paska olo, vaikka pitäisi olla päinvastoin. Miksi viedä ilo toiselta, vaikka itse ei jotain asiaa arvostaisikaan... siinä kohtaa voisi jättää sitten ainakin negatiiviset kommentit sanomatta. Mulle riittää yleensä kerta ja toistamiseen en enää samaa virhettä tee. Harmillista sinänsä, että tämä ei voi päteä ihmissuhteisiin, koska kenenkään otsassa ei lue, että onko tuo ihminen minulle se oikea vai ei.

Pala kurkussa kömmin sängylleni ja toivoisin nukahtavani.