Tänään se päivä sitten koittaa. Muutamia kertoja jouduttu siirtämään aikaa. Mua inhottaa ja yököttää koko operaatio. Toivottavasti tilanne on pysynyt hallinnassa eikä tarvitse mennä kuin aikaisintaan puolen vuoden päästä taas. Viimekerrasta kun ei jäänyt mitkään kovin positiiviset muistikuvat.

Eilen mietin herra T:tä ja hänen vanhempiensa tulevaa tapaamista. Emme ole sopineet, koska tällainen tapaaminen edes olisi, mutta nyt mua on alkanut jo vähän pelottaan. Tunteet tuota ihmistä kohtaan ovat kasvaneet jo sellaisiin mittoihin, että en tiedä kuinka suhtautuisin siihen, että hänen vanhempansa eivät minua pitäisi hyvänä kumppanina pojallensa. Olen häntä vuoden vanhempi ja minulla on kaksi lasta ja herra T:llä ei ole jälkikasvua. Hän itsekin sanoi joskus aikaa sitten, että häntä hieman jännittää miten hänen vanhempansa siihen asiaan suhtautuisi.

No niin päästään asiaan. Mitä sitten, jos hänen vanhempansa eivät hyväksy minua sen vuoksi, että minulla on lapsia? Loppuuko suhteemme siihen? Varmaankin. En ainakaan itse pysty kuvittelemaan, että eläisin suhteessa, jossa mieheni vanhemmat minua ei hyväksyisi, etenkin kun heillä on keskenään niin hyvät välit. Kuinkahan tämä mies on ajatellut asian vanhemmilleen kertoa? Onkohan hän ajatellut kertoa ollenkaan vai ajattelikohan hän, että menemme sinne kylään ja äitinsä tentatessa asia tulisi ilmi? Jälkimmäinen vaihtoehto ei mielestäni ole vaihtoehto, tuohon en lähde. Minun siis täytyy keskustella herra T:n kanssa asiasta. Asia ei muuten vaivaisi, mutta näen myrskypilven suhteemme yllä, koska tämä mahdollisuus kerran on olemassa. Jotenkin minusta tuntuu, että herra T:lle hänen äitinsä mielipide ja hyväksyntä olisi kovin tärkeä. Ymmärrän sen kyllä. Toisaalta näiden seikkojen takia olisikin hyvä hoitaa tapaaminen mahdollisimman piankin, vaikka toisaalta olen ajatellut, että asialla ei ole mikään kiire. Mutta jokainen viikko mitä olemme kulkeneet eteenpäin on lähentänyt meitä suuresti, joten myös eroajatus toisesta on joka hetki vaikeampi.

Toisaalta, jos lapseni ovat suhteeni este, niin silloin se ei ole sen arvoista. Koska lapseni ovat minulle tietenkin maailman rakkainta maailmassa. Ja tässä iässä kai sitä elettyä elämää on takana yhdellä sun toisella.

Miksi minusta tuntuu, että minun täytyy puolustella elämääni? Aika ikävä tunne. Mutta epätietoisuuskaan ei ole mukavaa. Eiköhän nämä asiat tässä loksahtele paikoilleen.

Nyt sairaalaan.