Eilen oli mukava ilta. Pelasimme koko illan, söimme ja joimme muutaman. Oli mukava tuuletella rauhallisissa merkeissä.

Huomenna olisi tentti ja isännän kanssa tuli taas jälleen kerran kränää... ja nyt ottaa taas jälleen kympillä aivoon. Olisi täytynyt jaksaa keskittyä kirjojen kertaukseen ja nyt meni mehut ärsyttävän episodin takia. Itselläni on se ollut tässä parisuhteessa huonoa, että en koe saavani kumppaniltani tukea oikeastaan mihinkään ja vielä vähemmän henkiseen puoleen. Hän ei ymmärrä minua alkuunkaan ja siitähän se soppa sitten useasti syntyy. Muutaman vuoden on ilmapiiri ollut enemmän tai vähemmän huono, luulen sen olleen yksi syy sairastumiseeni, koska en näköjään pysty  hyvällä tahdollakaan väleihimme vaikuttamaan, kukapa yksin pystyisi? Avioliittoneuvonnassakin käymme, mutta ei siitä ole ollut mitään nähtävää apua. Olihan miehelläni se asenne, että käymme neuvonnassa, jotta saadaan minut kuntoon?! Että tältä pohjalta lähdetään sitten rakentamaan parisuhdetta paremmaksi. *huokaus*

Olen aivan varma, että miehelläni on itselläänkin ongelmia ja selvittämättömiä asioita, että hän ei käy itsekään ihan täpöillä, mutta miesten on varmaan suhteellisen vaikea myöntää mitään "negatiivisia" asioita, vaan syyllinen haetaan muista paitsi ei itsestä. Käytän siksi sanaa syyllinen, koska miehelläni on aina tarve syyttää ja syyllistää. Hän ei näe vikaa ikinä itsessään. Rakentavaa keskustelua on todella vaikea saada aikaiseksi, sellaista ei ole meillä varmaan koskaan ollutkaan. Eräs psykologi jolla joskus kävin, väläytteli ajatusta, että selostamani perusteella miehelläni on melko paljon narsistisen persoonallisuushäiriön piirteitä. Mutta eihän miestäni mihinkään lääkäriin saa. Ehdottanut olen todella "asiallisesti" suutuspäissäni, että eiköhän sinunkin kannattaisi käydä tutkituttamassa pääsi. Näitä latteuksia aina välillä satelee, mutta siihen se menee, kun ei normaalia keskusteluyhteyttä saa ihmisen kanssa aikaiseksi. Ja sitten huono-olo lisääntyy sisällä, kun ei itse pysty enää käyttäytymään asiallisesti, vaan hiljalleen menee samalle tasolle kuin toinen.

Kyllä näiden asioiden kanssa on tullut hakattua päätä seinään jossain välissä päivittäinkin... se oli kesällä. Silloin oli ero todella lähellä. Toisen haukkuminen oli jokapäiväistä "keskusteluamme" korkealla volyymillä ja ala-arvoisen kielenkäytön siivittämänä. Ei ollut vaihtoehtoa kun hakea ulkopuolista apua. Onhan nämä konfliktit onneksi menettäneet suurinta teräänsä ja yhteenotot (sanalliset) ovat onneksi vähentyneet, mutta kyllä sen tuntee, että hiilloksen päällä eletään ja koskatahansa voi tilanne leimahtaa. Inhottavaa pitää itseään jatkuvasti varpaillaan.

Tässä elämäntilanteessa kaikki tuntuu vaan niin raskaalta, kun minun pitäisi keskittyä itseeni ja itseni hoitamiseen, mutta energiani valuvat ongelmaisen liiton hoitamiseen. Ja kun minulla ei ole enää energiaa mitä repiä.