Sain vieraat kestitettyä. Oli jotenkin omituinen tapaaminen. Ystävättäreni rupattelivat niin innossaan keskenään, että ei saanut suunvuoroa. Olen tottunut tasa-arvoiseen keskusteluun (jokaiselle mahdollisuus kertoa milipiteensä/asiansa) enkä siihen, että kun olet aloittamassa jotain niin toinen korottaa ääntään ja jatkaa päälle *hömpf*. Minusta oli mukava ajatus, että ystäviä tulee kylään ja siivoaminenkaan ei tuntunut mitenkään kauhean työläältä, mutta jotenkin heidän lähdettyään jäi tyhjä olo, olisin ehkä halunnut kanssa puhua joistakin asioista, mutta ei sitten. Se on se tämä kiltteys välillä todellinen kirous.

Olen nyt  pohtinut tässä illanmittaan tuota saikulle jääntiä. Minulla olisi tässä tenttejä ja muuta tehtävää ihan hirveesti, enkä saa vaan irti. Minua ei kiinnosta nyt mikään ei ainakaan opiskelu, koska se vaatii niin paljon ja minulla on niin vähän annettavaa. Ei jaksa lukea, tutkia, hakea tietoa jne... kun ajatukset eivät pysy kasassa. Saisinkohan aikaiseksi laitettua jollekin "maikalle" s-postia, tulee olemaan kova pala.

Mietin tässä myös sitäkin kuinka jotkut ihmiset saavat terapiasta apua ja heille tulee käynneistä tosi tärkeitä. Minä en tiedä miksi minä en koe näin. Ehkäpä siksi, että olen käynyt kahdella eri psykologilla ja kaikilla istunnoilla olen itkenyt aina. Ihan ensimmäisellä kerralla emme saaneet juuri mitään puhuttua kun vollotin koko varatun ajan. Minulle vielä itkeminen jonkun ihmisen läsnä on todella epämiellyttävää ja noloa, enkä ole siihen mitenkään päin tottunut. Sitten olen terapioissa joissa pillahdan melkein samantein. Ehkäpä sitä sisäistä ahdistusta on niin paljon. Tapanani on siirtää negatiiviset asiat mappi Ö:hön enkä tahdo myöntää, että asiat olisivat huonosti. Nyt se mappi Ö on täyttynyt ja tulos sen mukainen. Mutta silti en terapiaan koe tarvetta. Ehkä terapia vaatii ihmiseltä kuitenkin tiettyjä asioita, avoimuutta, sitoutumista jne. Mutta minusta ei ole siihen, en osaa oikein ventoviraalle kertoa kaikista elämäni asioista. Ehkä minun terapiaani on tämä kirjoittaminen jonain päivänä ainakin, nyt lähinnä typistettyjä palasia elämästäni sekä tietenkin yhden todella hyvän ystäväni kanssa keskusteleminen joka läpikäy kanssani tätää samaa viheliäisitä masennusta. Vaikka masennuksesta ei voi puhua kuin päänsärystä... sen verran sen kokeminen on yksilöllistä, mutta ymmärrämme ainakin toisiamme.

Huomasin tuossa tekstiä lukiessani, että en saa sillätavoin selitettyä suhdettani terapiaan kuinka sen haluaisin. Se on ns.long story, mutta typistetysti, en henkilökohtaisesti saa terapiasta itselleni apua. Masennukseni syyt ovat myös pitkälti parisuhteen toimimattomuudessa ja viha-rakkaussuhteessa joka on sairastuttanut osaltaan. Eikä siihen auta terapia jossa käyn yksin. Käymme toki siellä avioliittoneuvonnassa, mutta se tuntuu myös aika turhalta. Lähinnä myös toisen osapuolen omituisesta käsityksestä avioliittoneuvonnasta. Tämä on vielä oravanpyörä, joka pysyy samalla radallaan korkeintaan välillä kiihtyen, harvemmin laantuen. 

Minun on tässä kohtaa vielä parasta keskittyä yhteen asiaan kerrallaan kirjoittamisessa, koska muuten tästä en ota enää itsekään tolkkua... ajatukset sinkoilevat liikaa, ja vaikea kirjoittaa ajatusvirtaa selkokielelle. Koittakaa pysyä kyydissä, te jotka tänne asti olette lukeneet =)