Eilen tuli käytyä baarissa. Pelattiin bilistä ja pidettiin kivaa.. oli mukava tuulettua pienimuotoisesti, eikä edes mennyt myöhään, onneksi. Onpas hassua, kevät ja kesä on yleensä joko kulta-aikaa tai sitten ei parisuhteille. Viimekesänä vai olikohan se sitä edellisenä, anyway, erosi 7 ystävätärtäni liitoistaan. Tänä kesänä on onneksi erojen osalta ollut vähän hiljaisempaa, mutta on niitäkin silti muutamia ollut.

Yksi tuttavani taistelee eksän ja nykyisen välillä, ei tiedä mitä tahtoisi. Toisaalta ymmärrän ja toisaalta taas en. Minä itse olen henkeen ja vereen sitä mieltä, että kenenkään tunteilla ei saa leikkiä. Pelit on aina tehtävä selväksi ensiksi entisen kanssa ennenkuin alkaa säätämään mitään uutta. Kukaan ei tosin voi koskaan sanoa toiselle kuinka hänen tulisi toimia, se on hänen oma asiansa. Yritän kuitenkin tukea häntä parhaani mukaan. Ei ne päätökset varmastikaan ole helppoja, mutta kuitenkin minua suruttaa jokainen näistä osapuolista, koska tiedän, että jokainen tulee jossain määrin kärsimään.

Kyllähän sitä itsekin toivoisi välillä olevansa meedio, että voisi nähdä asioita eteenpäin. En tahtoisi, että tulen tekemään samat virheet elämässäni uudestaan, vain lyhytnäköisyyden vuoksi. Ja tämän vuoksi en koskaan löytäisi ihmistä jakamaan kanssani arkea. Kyllä minä tahdon jonain päivänä vielä perheen ja parisuhteen joka toivottavasti olisi se viimeinen ja tiedostan sen, että ei minulla ole biologista mahdollisuutta seurustella enää kovinkaan monen ihmisen kanssa 5vuotta kerrallaan (jos lapsia vielä soisi saavansa) ja todeta, että ei tämä ole se oikea ihminen minulle. Toki mielummin sitten yksin kun huonossa suhteessa.

Aika-ajoin tulee vaan palattua ajassa taaksepäin ja tutkittua mitä minä olen saanut aikaiseksi. Minulla on kaksi lasta kahden eri miehen kanssa. Toinen osoittautui bi-seksuaaliksi ja toinen mielenvikaiseksi.. eli kummankaan kanssa en kokenut voivani elää tasapainoista ja nautinnollista elämää. Jälkimmäistä tosin rakastin ja toivoin, että hän olisi se. Hän osasi kohdella minua sillä tavoin johon ei varmaan kukaan tule pystymään, mutta muutama niin suuri epäkohta löytyi joka nakersi suhteemme ja liittomme raunioille, mitään ei ollut tehtävissä. Minulle tämä asia on ollut häpeällistä, että en ole onnistunut suhteissani ja niistä on jälkikasvua. Kuinka kukaan voi minua edes ottaa vakavasti pitämättä minään hempsankeikkana, koska minä en ole sellainen. Minulla on korkea moraali, halua ja tahtoa sekä rakkautta jaettavaksi, olen kunnollinen, hoidan asiani ja muutenkin kaikinpuolin normaali, mutta aina sekään ei riitä. Olen joskus miettinyt, että mitä niin pahaa minä olen voinut elämässäni tehdä, että olen ansainnut tällaiset menetykset elämässä. Ja koskisipa ne pelkästään minua, mutta kun se koskee lapsiakin. En minä tarvitse mitään täydellistä ihmistä, koska sellaista ei olekaan, mutta mielellään hetero ja mielenterveys tasapainossa... silloin ehkä on mahdollista saada suhde toimimaan. Vai vaadinko liikoja tässäkin asiassa, olisiko minun pitänyt elää bi-seksuaalin kanssa, joka viikonloppuisin kävi homopaikoissa, pyöri homojen seurassa ja se elämä oli muutenkin hyvin homokeskeistä. Tai sitten tämän viimeisen kanssa, katsoa sitä kun hän musertaa itsetuntoni ja purkaa kiukkunsa minun pieneen poikaani musertaen hänenkin itsetuntonsa. Voi olla, ehkä minun olisi vaan pitänyt jäädä tuohon ensimmäiseen tai sitten viimeistään tuohon toiseen suhteeseen.. ehkä toive normaalista, tasapainoisesta parisuhteesta ja perhe-elämästä on liikaa pyydetty. Ei tämä asia minua varsinaisesti kiusaa, mutta joskus tulee tämän suuntaista pohdittua. Onneksi minulla on tapana pudota jaloilleni, joten eiköhän ne asiat kuitenkin selviä aikanaan suuntaan tai toiseen. :)

Ihanaa viikonloppua kaikille!